Viinitilaepisodin jälkimainingeissa oli onneksi Nooran vuoro päättää aktiviteetti ja toki neidille tyypilliseen tapaan luvassa oli adrenaliinia ja kuolemanpelkoa koskenlaskun muodossa!
Kuvat puhukoon puolestaan, ehkä parasta ikinä ja tahdon uudestaan.
Luultiin eilen aamulla, että mennään päiväksi viinitilalle. Vehreitä puskia, vuoristomaisemaa ja raikasta ilmaa! Voi jospa oltaisiin tiedetty mitä tuleman pitää..
Ensin ajeltiin 5-6 tuntia kohti Cafayetea eläkeläisturistibussissa ja pysähdeltiin katsomaan kiviä ja laamoja. Sinällään ihan siistejä, mutta kivikiintiö täyttyi jo Boliviassa.
Lounaalla juotiin paljon viiniä (niin paljon, että Noora tipahti kuoppaan puistossa!) ja syötiin jälkkäriksi viinijätskiä - se ei muuten ollut mitään käytännössä alkoholitonta Magnumin shamppanjajätskiä vaan lähinnä muistutti viinihyytelöä.
Lounaan jälkeen vuorossa piti olla kauan odotettu viinitila!
Ensin meidät vietiin matkamuistomyymälään ja tyrkättiin käteen puolikas shottilasillinen jälkiruokaviiniä, minkä jälkeen oli varattu aikaa nokkahuilujen, ponchojen ja jääkaappimagneettien ostamiseen. Jee!
Sen jälkeen meidät vietiin viinipanimolle keskelle kaupunkia, missä täti kertoi espanjaksi asioita. Yhtään viinipuskaa ei ollut lähimaillakaan..
Menihän se jo paremmin kuin Barcelonassa, mutta varsinaisesti en voi olla tyytyväinen. Pullotuskoneita löytyisi lähempääkin kotia kuin Argentiinasta.
Matkalla Boliviasta Argentiinaan päätettiin piipahtaa Chilen kautta "ihan nopeesti". Lumisade, suljetut tiet ja rajalla ollut lakko eivät varsinaisesti nopeuttaneet pysähdystä, joten ehdittiin käydä sandboardingissä
Nähdä auringonlasku moonvalleyssä
Ja juoda sitä viiniä. Tutunoloisen pullon tarjoilija kantoi pöytään
Chilessä oli itsenäisyyspäivä ja kaikki paikallisetkin turistit olivat San Pedrossa, joten majoituksesta meinasi olla vähän puutetta. Löydettiin kuitenkin katto päämme päälle.
Seuraava etappi: Argentiina
Espoon suolakaivokselle ei olla päästy toviin ja vielä on pari viikkoa lomaa jäljellä. Hädissämme löysimme matkalta kuitenkin korvaavan paikan, Salar de Uyunin Boliviasta.
Kahden päivän, kahden yön ja satojen kilometrien pituinen retki Salar de Uyunilla ja Atacaman autiomaassa oli ehdottomasti loman kohokohtia. Nähtiin oikea suolakaivos, ajettiin tolkuttoman kokoisen aavikon läpi ja ympärillä oli kaktuksia, laamoja, tulivuoria, geysereitä, kuumia lähteitä, flamingoja, laguuneja..
Tässä ei sitten ole kokaiinia vaan suolaa
Melkeen ostin jo tuliaisiksi kaikille oman pussillisen, mutta totesin rinkan painavan tarpeeksi ilmankin.
Bolivialainen punaviini on muuten oikea makunautinto marjamehusta pitäville. Punaviiniä se ei ole nähnytkään vaikka lähellä Chilen rajaa oltiinkin
Aavikkokokemuksen kruunasi pimeän tultua kuuma lähde, kylmä olut ja lukemattomat tähdet taivaalla, jopa linnunradan sumu erottui selvästi. Näin myös ensimmäistä kertaa tähdenlennon.
Ollut lomakiireitä ja kaikkea muuta tosi rankkaa (kuten aamiaispaikan etsintää, päiväreissujen vertailua ja pannukakkujen syöntiä) niin en ole ehtinyt edes blogia päivittää!
Tässä kuitenkin viimeiset palat La Pazista. Vähän katunäkymää ja cablecarista kuvia. On muuten kätevä kulkuväline vuoristokaupungissa missä ei metro ehkä olisi parhaimmillaan.
Katunäkymässä on toinen toisensa vieressä nettikahviloita, limsakarkkisipsikioskeja ja erilaisia katukojuja missä myytiin leffoja, kirjoja, aurinkolaseja ja kosmetiikkaa.
Ja sitten näkymät hiihtohissistä, mikä kulkee La Pazista El Altoon.
Ja bonuksena vielä lupaamani yhteiskuva meistä kolmesta!
Itse kaupungissa ei muuta tekemistä ollutkaan kokamuseon lisäksi (ja sekin oli tylsä..). Kannattaa siis suosiolla suunnata kaupungin ulkopuolelle ihastelemaan vuoria ja inkajäännöksiä eikä jäädä La Paziin haahuilemaan turistikaduille niin kuin me tehtiin.
La Paz on maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki, mutta juuri muuta ihmeellistä tässä paikassa ei ole verrattuna muihin vastaaviin kaupunkeihin.
Ainoa syy ylipäätään tulla kaupunkiin oli päästä alamäkipyöräilemään death road. Jos tie on liian vaarallinen autoilulle niin mikäs sen parempi idea kuin rahastaa turisteja ja viedä sinne pyöräilemään. Matkaa kertyi yhteensä reilu 60 kilometriä, lähtöpiste oli 4800 metrin korkeudessa ja lopetus 1200 metrissä. Montakaan kertaa ei tarvinnut polkaista.
Kyllä, olemme kaikki hengissä ja ehjiä.
Sumua ja vesisadetta, mikäs sen mukavampaa
Äiti pesee?
Tai vaihtoehtoisesti Noora työntää vesiputouksen alle
Paikoitellen vähän jännitti jyrkänteet, kokonaisuutena tie oli paljon vähemmän pelottava kuin mitä luulin etukäteen
Ehdottomasti kannattaa kokeilla, jos tännepäin joskus matkustaa. Maisemat olivat huikeat ja pyöräilykin kivaa!
